Saarna Sodankylän kirkossa 8.4.2018

Evankeliumiteksti: Luukas 24: 36-49

 

Saksalainen filosofi Friedrich Nietzsche totesi aikanaan: ”Jumala on kuollut”. Toteamuksella hän tarkoitti sitä, että uskonnon ja ennen kaikkea kristillisen uskon aika olisi ohi. Jumalalla ei olisi enää mitään merkitystä. Moni ajattelija on tuon jälkeen vedonnut Nietzschen ajatteluun ja viitannut uskonnon häviämiseen ennen kaikkea läntisestä Euroopasta.

 

Olen viimeksi lukenut Juha Hurmeen Finlandia palkinnonkin saanutta teosta Niemi. Se on erinomaisesti kirjoitettu ja hyvä kirja. Sen tulkinta historiasta on kuitenkin kummallinen. Lähtökohta on näin kärjistetysti sanottuna se, että kaikki oli pakanallisella ajalla paremmin ja juutalais-kristillinen kulttuuri pilasi kaiken tuoden syyllisyyden ja rajoittuneisuuden. Kirjassa ei juuri nähdä kuin negatiivisena tämä kehitys. Kirjailija on itse asiassa yksi, joka viittaakin varsin usein juuri Nietzscheen.

 

Historian tulkinta on kovin ohutta, jos ei pystytä näkemään sitä valtavaa vaikutusta, joka kristillisellä uskolla on ollut nimenomaan positiivisessa mielessä Suomen - eikä vain Suomen vaan koko läntisen Euroopan - kehitykseen. Tasa-arvo, oikeudenmukaisuus, yksilön kunnioittaminen. Ne ovat kaikki asioita, joita pidämme tärkeinä. Ne eivät suinkaan tule ateistisesta Jumalan kieltävästä ajattelusta, vaan niiden pohja on nimenomaan kristillisen uskon opetuksissa ihmisen arvosta ja ihmisestä Jumalan kuvana. Tai miten kiitollisia saammekaan olla esimerkiksi sille kehitykselle maassamme, jota on seurannut ahkeruus, solidaarisuus ja rauhaan pyrkiminen eri kansanryhmien kesken.

 

Ateistien ihanne maita ovat tällä hetkellä kenties Tšekki ja Viro, ehkä itäinen Saksa, jossa kirkot ovat menettäneet eniten kannatustaan. Ateismin ja tieteen riemuvoittoja ne eivät ole siitä huolimatta. Uskonto ei ole hävinnyt minnekään. Tilalle ovat tulleet usko tarot-kortteihin, manaajiin, maauskontoon, johonkin josta ihmiset pyrkivät saamaan selitystä ja voimaa elämäänsä. Maallemme ei ole hyväksi, jos kristilliset juuret pyritään raapimaan irti tai piilottamaan päiväkotien tai koulujen kanssa toimittaessa.

 

Jumala on kuollut. Vai onko sittenkään? Kristillinen usko on ylösnousemususkoa. Se on se voima, jonka myötä historia muuttui 2000 vuotta sitten. Kuolema on voitettu, paha on voitettu, millään pahalla ei enää ole valtaa minuun ja sinuun. Tämä ylösnousemususko oli niin valtava voima, että se sai sellaisen liikkeen aikaiseksi 2000 vuotta sitten, että sen myötä maailman historia mullistui täysin.

 

Tämän historian kehityksen mahdollistivat oppimattomat ja arvostamattomat naiset ja miehet syrjäisessä kylässä 2000 vuotta sitten. Ennen tätä Jeesuksen opetuslapset olivat nähneet Jeesuksen toimivan. Hänessä oli ollut jotain niin ihmeellistä, että he eivät olleet voineet kuin lähteä seuraamaan häntä. He olivat seuranneet tiiviisti häntä pari vuotta. He olivat kuunnelleet häntä, he olivat nähneet hänen tekevän monia ihmeitä. He olivat nähneet ja kuulleet häneltä myös paljon sellaista, jota he eivät ymmärtäneet. Tämän kuninkaan rinnalla he olivat kuin voittosaatossa saapuneet Jerusalemiin viikko sitten palmusunnuntaina. Mutta äkkiä kaikki oli muuttunut. Kansan äsken arvostama ja juhlima Jeesus; hänet oli vangittu ja tuomittu kuolemaan pari päivää sitten. Ja sitten he olivat ristiinnaulinneet hänet. Kaikki se, mihin opetuslapset olivat uskoneet ja luottaneet, se oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Nyt he joutuivat pelkäämään omankin henkensä puolesta. He olivat pettyneitä, kysyviä, turhautuneita. Heidän uskonsakin horjui.

 

Miksi nämä samat miehet ja naiset muutaman viikon päästä julistivat ylösnoussutta Jeesusta pelkäämättä enää henkensä puolesta? Tämän päivän evankeliumistakin käy ilmi, että vaikka opetuslapset totesivat, että hauta oli tyhjä, he eivät ymmärtäneet, mitä oli tapahtunut. Päinvastoin he pelkäsivät ja piiloutuivat lukkojen taakse.

 

Tyhjä hauta on edellytys ylösnousemususkolle, josta kristinuskossa pohjimmiltaan on kyse. Tyhjä hauta ei kuitenkaan synnytä tuota uskoa. Se ei saanut opetuslapsia vakuuttuneiksi, ei naisia, ei Pietaria. Tyhjä hauta ei synnyttänyt uskoa Jeesuksen opetuslapsissa. Sen synnytti se, mitä tänään evankeliumista luemme. Uskon synnytti ylösnousseen kohtaaminen. Jeesuksen kohtaaminen oli ratkaisevaa. Sen seurauksena miehet ja naiset, jotka olivat peloissaan, epätoivoisia - he julistivat yhtäkkiä sumeilematta, että tämä mies on noussut kuolleista. Aikamoisen hinnan he siitä joutuivatkin maksamaan. Perimätiedon mukaan opetuslapsista vain Johannes kuoli niin sanotusti luonnollisen kuoleman. Kaikki muut kuolivat marttyyreina, koska eivät luopuneet uskostaan Jeesukseen.

 

Pelko sai opetuslapset piiloutumaan lukkojen taakse. Jeesuksen kohtaaminen sai nuo lukot avautumaan. Se, mikä vakuutti opetuslapset ylösnousemuksesta, oli Kristuksen henkilökohtainen kohtaaminen. Tämä pätee myös meihin.

 

Ylösnousemus on jotain hyvin konkreettista. Jeesuksen opetukset eivät nousseet ylös. Mikään rakkauden filosofia ei noussut ylös. Hänen kertomuksensa, vertauksensa tai esimerkkinsä ei noussut ylös. Hänen muistonsa ei liioin noussut ylös. Jeesus nousi itse ylös lihassa ja veressä. Hän itse oli kohdattavissa ja on sitä yhä tänäänkin. Sitä merkitsee ylösnousemus. Se merkitsee ensinnäkin sitä, että lukot avautuvat minun ja Jumalan, sinun ja Jumalan välillä. Kristus sovitti syntimme ja kaiken maailman pahuuden, mutta hän myös voitti kuoleman ja vapautti meidän kaikesta pahasta. Tätä todellisuutta ei mikään lukko voi enää pitää lukittuna. Tämä on todellisuus, joka ei voi pysyä enää vaiti; se vaikuttaa väistämättä; se vaikuttaa väistämättä maailman historiaan ja tapahtumiin yhä tänäänkin.

 

Se, että lukot avautuvat minun ja Jumalan, sinun ja Jumalan välillä, se saa lukot avautumaan myös omasta sydämestämme. Ylösnousemus merkitsee meille sitä, että saamme katsoa maailmaa ja elämää voitosta käsin, toivosta käsin, turvallisesti ja vapautuneina. Jokainen meistä on arvokas ja tarkoitettu tähän maailmaan sellaisena kuin olemme. Kolmanneksi lukot avautuvat tämän myötä myös sinun ja minun välilläni. Ylösnoussut Kristus ei ole vain minua varten, hän vaikuttaa minuun ja minä näen sinut. Minä näen toisen ihmisen, hänen tarpeensa ja huolensa; ja en vain näe, vaan toimin toisen ihmisen hyväksi.

 

Miten tämä tapahtuu, sen haluan lopuksi kertoa vertauskuvallisen kertomuksen kautta. Siis mistä uskossa ylösnousseeseen Kristukseen oikein on kyse. Äiti ja poika olivat lähdössä kahlaamaan puron yli. Ennen veteen astumista äiti sanoi pojalleen: ”Pidä minua kädestä kiinni.” Ei, äiti, pidä sinä minua kädestä”, poika vastasi. ”Mitä eroa sillä on pidätkö sinä minua vai minä sinua kädestä kiinni?”, äiti hämmästeli. ”Siinä on iso ero”, sanoi poika. ”Jos vettä onkin paljon tai minä vaikka liukastun, niin minä voin pelästyä ja irrottaa sinun kädestäsi. Mutta jos sinä pidät kiinni minun kädestäni, tiedän, että tapahtuipa mitä tahansa, sinä et irrota minun kädestäni.”

 

Hyvä ystävä! Ylösnoussut itse on hän, joka ottaa ja pitää kiinni minun ja sinun kädestäsi. Hän ei päästä irti.

 

Saarna Marian ilmestyspäivänä

Saarna Marian ilmestyspäivänä 18.3.2018 klo 10,

 

Pyhän Luukkaan kappeli, Oulu

 

 Evankeliumiteksti: Luukas 1: 46-55

 

 Kristillisessä kirkossa Neitsyt Maria on ollut ja on edelleen erityisasemassa. Erityisesti näin on katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa. Luterilaisina suhteemme Mariaan on erilainen, mutta arvostava. Kirkon historiassa erityisesti äskeinen Raamatun teksti, joka on Marian kiitosvirsi, magnificat, kuten latinaksi sanotaan, on vaikuttanut paljon. Kiitoslauluhan kertoo Marian, vähäisen, kuten sanotaan, tunnoista. Jotain noissa tunnoissa on ollut sellaista, että se on koskettanut naisia ja myös miehiä vuosisatojen kuluessa. Marian kiitoslaulu kosketti myös Martti Lutheria. Hän laati muun muassa selitysteoksen tästä Raamatun kohdasta.

 

 Itseäni tekstissä jäi puhuttelemaan sen kokonaisuuden ohella yksi jae. Se kuuluu: ”sillä hän on luonut katseensa vähäiseen palvelijaansa.” Siis Jumala luo katseensa – kehen? Vähäiseen palvelijaansa. Mariaahan on kirkon historiassa aina kuvattu nöyryyden perikuvana ja häntä on ylistetty juuri siitä. Aika usein tulkinta on ollut sellainen, että Jumala valitsi Marian Jeesuksen äidiksi juuri tämän osoittaman nöyryyden takia. Toisin sanoen, koska Maria oli nöyrä, hänet valittiin Jumalan Pojan synnyttäjäksi. Tästä ei kuitenkaan ole kyse.

 

 Marian kiitosvirren viesti on toinen. Luther varsinkin ajatteli asian toisin. Maria valittiin tehtävään, koska hän oli vähäinen ja toki siinä mielessä nöyrä. Taustalla on yleinen Jumalan toimintatapa. Jumala näet toimii tosin, kuin mitä me ihmiset teemme. Meille ihmisillehän on tyypillistä, että valitsemme vaativaan tehtävään sellaisen, joka on voimakkain, kyvykkäin, joka varmasti pystyy syrjäyttämään kilpailijat. Tai valitsemme hänet, joka on rikkain tai kaunein. Jumala ei toimi näin. Jumala valitsee jostain syystä tehtäviinsä hänet, joka ei ole mitään, joka on heikko, jonka usko ei ole täydellinen, jonka kristityn vaellus on monin tavoin keskeneräinen. Jumala toimii tässä mielessä todella yllätyksellisesti. Hänestä, joka ei ole mitään, Jumala tekee jotain.

 

 Niinpä Marian vähäisyys tarkoittikin sitä, että häntä ei yhteisössään pidetty kovin arvokkaana. Hän ei tullut kuninkaan linnasta tai arvokkaasta suvusta. Hänet Jumala valitsi Jumalan Pojan äidiksi. Näin tapahtuu meidänkin kohdallamme. Jumala ottaa käyttöönsä juuri hänet, joka ei meidän ihmisten mittapuilla olisikaan sopivin tehtävään, mutta Jumalan silmissä on juuri sitä.

 

 Mariaan Jumala siis loi katseensa - häneen, johon muut eivät olisi odottaneet Jumalan katsettaan luovan. Tästä nousee Marian kiitosvirsi. Kiitollisuudesta siihen, että Jumala näkee ahdistukseni ja vähäisyyteni, että hän nostaa minut. Nöyryys on jotain, joka syntyy Mariassa tämän myötä. Hän saa osakseen Jumalan toiminnan.

 

 Jos vähäisyys ja nöyryys ovat jotain, joka koski Mariaa, on se myös jotain, joka itse asiassa koskee juuri itse Jumalaa. Jos Jumala valitsi Marian, vähän arvostetun nuoren tytön, Jeesuksen äidiksi, tämä toimintamalli oli ja on Jumalalla itsellään. Se on se toimintatapa, miten Jumala toimii, miten hän lähestyy sinua ja minua, miten hän pelastaa minut ja sinut.

 

 Tämä on ratkaiseva ero monen muun uskonnon käsityksissä pelastuksesta. Jumala ajatellaan yleisinhimillisestikin transsendentiksi, kaikkivaltiaaksi, pelottavaksi, jopa kauhistavaksi - joksikin, jota ihmisen on hankala ellei mahdoton tavoittaa. Täten esimerkiksi muslimille on loukkaus ja irvikuva, että Jumala olisi nöyrä, että Jumala olisi esimerkiksi heikko. Samoin idänuskonnoissa jumaluus on jotain kaukaista ja saavuttamatonta. Kaikissa näissä on myös ajatus siitä, että ihmisen on kaikesta huolimatta pyrittävä Jumalan tai jumaluuden luokse.

 

 Kristillisen uskon Jumala näyttäytyy ja on meille nöyrä ja heikko. Siis kaikkea sitä, mitä muissa uskonnoissa vältetään. Meidän Jumalamme tekee itsestään heikon ja nöyrän, alhaisen Jeesuksessa. Jumala rajoittaa inkarnaatiossa itsensä tähän maailmaan, paikkaan ja aikaan. Jumala nöyrtyy, hänestä tulee Jeesuksessa meidän veljemme ja ystävämme, vieläpä syntisten ja halveksittujen ystävä.

 

 Sen lisäksi, että Jumala Jeesuksessa nöyrtyy tähän maailmaan, hän nöyrtyy vielä enemmän: hän nöyrtyy kuolemaan ristinpuulla meidän tähtemme. Hän kantaa syntimme ja velkamme tuolle ristinpuulle, nöyrtyy ja asettuu häpäistäväksi, kantaa kaiken häpeän, tuskan ja nöyryytyksen.

 

 Edelleen Jumala Jeesuksessa ei jätä asiaa edes tähän, vaan nöyrtyy vielä. Markuksen evankeliumin kärsimyshistoriassa kuulemme, mitä Jeesus huutaa viimeisinä sanoinaan ennen kuolemaansa. Hän huutaa: ”Eeli, Eeli, lama sabaktani.” ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit.” Jeesus on todella Jumalan hylkäämä. Hän on sitä, jotta meidän ei tarvitsisi olla Jumalan hylkäämiä. Synnin tuskan ja häpeän ja nöyryytyksen lisäksi hän kantaa ristillä sen tuskan, mitä on olla, ei vain ihmisten hylkäämä, vaan Jumalan hylkäämä. Ja Jeesus kuolee, Hän astuu alas tuonelaan. Jumala nöyrtyy Jeesuksessa, jopa kuolemaan. 

 

 Marian ja Jumalan itsensä kohdalla nöyrtyminen ja vähäisyys ovat myös jotain, joka koskettaa meitä jokaista. Jumala toimii myös meidän suhteemme kuten hän toimi Marian suhteen. Joskus tämä voi tarkoittaa sitä, että Jumala toimii vasemman kätensä kautta, kuten Luther asiaa valaisi. Jumalan vasemman käden työhän tarkoittaa sitä, mitä me ihmiset emme tahdo ymmärtää ja jota emme tahdo kestää, mihin emme tahdo nöyrtyä. Se on se, että meidän järkemme vastaisesti Jumala sallii elämässämme myös jotain, joka ei ole meille hyväksi, jotain jonka kautta väärä varmuus ja oma yritys meistä poistuu.

 

 Vanha ajatus on, että monesti ihminen herää ensin jumalisuuteen ja vasta sitten syntisyyteen. Tämä tarkoittaa, että helpommin heräämme hurskauteen ja ajatukseen, miten erinomainen oma vaelluksemme tai uskomme on. Jumalan vasemman käden työ on sitä, että meistä riisutaan tämä turha ja vääräkin varmuus. Me alamme nähdä myös oman syntisyytemme ja oman kyvyttömyytemme, oman uskomme heikkouden ja keskeneräisyyden. Tämän kehityksen tulos näet on oikeanlainen nöyryys.

 

 Selvyyden vuoksi on tässä syytä sanoa se, että tällainen nöyryys ei tarkoita sitten ilottomuutta ja synkkyyttä, niin kuin monesti vanhastaan on ainakin koettu. Nöyryys päinvastoin johtaa siihen, että ihminen alkaa nähdä oikein asiat maailmassa. Hän näkee, mikä on Jumalan paikka maailmassa ja omassa elämässään. Tämän ehto on kuitenkin se, että myös realistisesti alkaa nähdä oman osuutensa pahuuteen ja tämän maailman todellisuuteen. Ihminen, joka näkee oman osuutena ja on Jumalan koulussa tällä tavalla nöyrä, hän säteilee tätä nöyryyttä ympärilleen. Se tarkoittaa sitä, että evankeliumi näkyy hänestä. Kristus toimii hänen kauttaan, armo on läsnä ja vaikuttaa.

 

 Tämän jälkeenkin meidän on aina uudestaan syytä tiedostaa se, että tällä nöyryyden matkalla emme ole koskaan valmiita ajallisessa maailmassa. Vanha herännäismies, nimeltään Juho Malkamäki, sanoi tästä asiasta seuraavasti: ”Nöyryys on niin korkea ja kirkas kappale, että jos kristitty sen havaitsee itsessään, hän tulee ylpeäksi. Ylpeys taas on niin ruma ja kauhistuttava koristus, että jos kristitty sen havaitsee itsessään, hän tulee nöyräksi.” Tälle matkalle meitä ystävät hyvät kutsutaan.  Marian osoittamalle tielle, jossa Kristus saa olla suurin, jolta minä saan anteeksiannon ja turvan elämääni.

Saarna 50-vuotisjuhlissa 25.2.2018

SAARNA: Tuira 25.2.2018 klo 12 Lk. 7: 36-50 (50-vuotisjuhlani)

 

 

 

Kerrotaan tarinaa kahdesta vanhasta rovastista, jotka keskustelivat seurakuntiensa hengellisestä tilasta. Toinen kysyi toiselta: mitenkäs sinun seurakunnassasi on tilanne parannuksen teon suhteen? Siihen toinen totesi hieman lakonisesti: Vain yksi on tehnyt parannuksen ja hänkin toisten synneistä. Näin voi olla tilanne välillä. Olemme joskus kiinnostuneempia toisen synneistä kuin omistamme.

 Kuluneella viikolla esitettiin televisiossa dokumentti, jossa seurattiin ihmissalakuljettajien toimintaa. Nämä kuljettavat pakolaisia Keski-Afrikasta Saharan läpi Pohjois-Afrikkaan ja täältä edelleen tavalla tai toisella Välimeren yli Eurooppaan. Pakolaiset ovat hyväksikäytettyjä ja salakuljettajien armoilla. Jos rahat loppuvat, eivät he koskaan pääse Eurooppaan, vaan heidät myydään orjaksi tai prostituoiduksi. Dokumentissa näytettiin brutaalisti, miten eräs salakuljettaja väkivallalla ja painostuksella pakotti kaksi naista toimimaan prostituoituina.

 Tämän päivän evankeliumissa Jeesuksen vieraillessa fariseus Simonin kotona aterialla tapahtuu äkkiä jotain hyvin kiusallista. Ilmeisimmin juuri prostituoituna toimiva nainen tulee yllättäen sisälle, alkaa pestä Jeesuksen jalkoja ja voidella niitä voiteella. Ateriallahan maattiin siten, että jalat olivat yleensä poispäin pöydästä. Jalkojen pesu oli yleistä aterioilla, samoin voitelu, mutta tällöin ei yleensä ollut kyse jalkojen, vaan pään voitelusta. Nainen tekee kaiken tämän nyt isännän puolesta, joka sitä ei ole tehnyt. Jeesuksen päähän hän ei rohkene koskea, jalkoihin vain.

 Isäntä ja ilmeisesti myös muu vierasjoukko on vähintäänkin kiusaantunut. Eihän tuon ajan juutalaisessa kulttuurissa toisen koskeminen ollut yleensä luvallista, saati sitten saastaisena pidetyn ihmisen puolelta ja vieläpä naisen kohdalta ja vielä naisen, joka oli julkisyntinen.

Tilanteessa on jotain tuttua, vaikka se sijoittuu 2000 vuoden taakse ja toisenlaiseen kulttuurin. Perusasetelma on tuttu. Mietitäänpä tilannetta isännän, fariseuksen kannalta. Jeesus on varmaankin ollut paikallisessa synagogassa, josta fariseus kohteliaasti kutsui hänet kotiinsa aterialle. Tämä kuului asiaan ja oli hurskasta ja osoitti oikeanlaista vieraanvaraisuutta. Fariseus on kuitenkin varautunut Jeesuksen suhteen. Tämän paljastavat pienet vihjeet ja eleet, jotka hän jättää tekemättä. Hän ei ole tarjonnut, saati kukaan ei ole halunnut, pestä Jeesuksen jalkoja. Todellista pyyteettömyyttä ja yltäkylläistä vieraanvaraisuutta olisi ollut tarjota Jeesukselle voidetta. Näitä kumpaakaan isäntä ei halua tehdä. Hän ei halua todennäköisesti ympärillään olevien muiden ihmisten tähden olla liian ystävällinen Jeesukselle. Naisen tulo kaiken tämän keskelle sotkee tilanteen entisestään ja osoittaa sen, mitä fariseus jo etukäteen Jeesuksesta oli ajatellut ja pelännyt.

 Miten usein ystävä hyvä et halua näyttäytyä jonkun toisen ihmisen tai ihmisryhmän seurassa? Silloinhan meidät leimattaisiin tuohon samaan. Miten usein sinulla on riittänyt rohkeutta Jeesuksen tavoin asettua sen heikoimman ja poljetun puolelle, kuten Jeesus tekee? Ainakin minun täytyy tunnustaa, että välillä tätä rohkeutta ei ole löytynyt tai oma hyvinvointi tai mukavuudenhalu on vienyt voiton.

 Jeesukselta ei puuttunut tätä rohkeutta. Häneltä ei puuttunut rohkeutta osoittaa synti silloin kun sitä selkeästi oli esillä. Ei yksittäisen ihmisen kohdalla, eikä siten kuin se vaikutti koko yhteisössä. Mutta hän ei enää lyönyt lyötyä, hän ei tuominnut enää tuomittua, yhteisönsä tuomitsemaa ja hylkäämää ihmistä. Tällöin hänen sanansa oli anteeksiannon ja armon, rakkauden sana ja teko.

 Kirkkoisä Augustinus opetti aikanaan: ”Uskovana voi mielestäni pikemminkin pitää sellaista, joka tietää, keneltä anoa sitä, mitä häneltä vielä puuttuu, kuin sellaista, joka luulee omakseen sitä, mitä hänellä on.”

 Uskon mitta ei ole se, miten hyvin onnistumme elämässämme. Ei liioin, miten vahva edes tuo uskomme on kaikkien elämämme koettelemusten keskellä. Uskon mitta on Kristuksessa ja siinä, että saamme häneltä pyytää voimaa elämäämme. Synti on totta ja asuu minussa ja sinussa. Meitä ei kutsuta kuitenkaan tuijottamaan ensisijaisesti syntiämme. Meidät kutsutaan ennen kaikkea katsomaan Kristukseen. Tai jos ei jaksa katsoa niin ikävöimään Kristusta ja hänen puoleensa oman vaillinaisuuden, heikon uskon ja arkipäivän kuormien keskeltä. Kristus ei hylännyt naista fariseuksen kodissa, hän ei hylkää sinua ja minua.

 Toki moni nykyaikana sanoo, että synnillä tai armahduksella, niillä ei ole enää nykyihmiselle mitään merkitystä. Tämä saatetaan pukea esimerkiksi sanoiksi, että tuonpuoleisen pelastuksen sijaan etsin tämänpuoleista merkitystä. Tämä on varmasti tottakin. Ajattelen kuitenkin, että kyse on kuitenkin samasta asiasta, ei eri asioista. Pelastus on jotain, joka ei ole vain tuonpuoleista varten, vaan tätä elämää varten. Se on jotain, joka antaa suunnan koko elämälle. Usko muuttaa ihmistä. Ihmisestä tulee rohkeampi, ihminen näkee arvonsa, kuten fariseuksen kodissa vieraillut nainen tänään. Jeesuksen sanat kantavat häntä ja kantavat meitä. Synnistä vapautuminen ei ole vain tuonpuoleinen asia, vaan tämän päivän, minun ja minun ihmissuhteideni asia. Kyse on juuri merkityksestä, mitä varten minä oikein elän, mikä tarkoitus minun elämälläni on. Minut kutsutaan elämään toista kannustaen ja häneen jälki jättäen jo tätä elämää. Tätä elämää saamme kuitenkin katsoa juuri armosta ja anteeksiannosta käsin. Armahdettuna voi armahtaa toista. Kun on saanut osakseen rakkautta, voi rakastaa. Jumalan rakkaus voi murtaa minunkin kylmän ja kovettuneen sydämeni toimimaan toisen ihmisen hyväksi.

 Kuten tiedätte olen juuri täyttänyt 50-vuotta ja tämä jumalanpalvelus on osa tätä juhlintaani. Kiitos teille kaikille, että olette tähän messuun tulleet. Tässä iässä miettii jo, minkälaisia jälkiä mahtaa olla jättänyt. Tunnistaa, että joskus ne jäljet eivät ole olleet täydellisiä eivätkä aina hyviäkään. Joskus näkee hyviä jälkiä, joiden syntymisessä on saanut olla mukana, yleensä juuri yhdessä toisten kanssa. Te ystävät hyvät olette myös jättäneet jälkenne minun mieleeni ja sydämeeni. Tärkein jälki, joka minun ja sinun sydämeesi on jätetty on kuitenkin Kristuksen sinne jättämä jälki. Se on niin selvä jälki, että sitä ei pyyhi pois edes maailman pahuus. Se jälki on armon ja rakkauden jälki. Hyvät ystävät! Kristuksen viimeinen sana minulle ja sinulle on aina anteeksiannon ja armon sana.

 Arkkipiispa Martti Simojoki totesi aikanaan kristitystä ja hänen tehtävästään: Tämän haluan saarnani lopuksi jättää jäljeksi: ”Kristitty on kerjäläinen, joka osoittaa toiselle kerjäläiselle, mistä leipää löytyy.” Tuota leipää kohden, ystävä hyvä, me saamme yhdessä käydä.